Helmeri Pirinen rakensi ammatin ja menestyvän bisneksen lajista, jota ei ollut hänen aloittaessaan edes olemassa. Epäilijöitä riitti, mutta Pirinen jaksoi uskoa ideaansa. ”Ajattelin, että näytän teille vielä.”
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 16.4.2022.
”Kun olin 12-vuotias, kaikki kaverini skeittasivat. Jollain minunkin piti hyppiä, joten kummisetäni osti minulle potkulaudan Kajaanin Teboililta. Sellaista lajia kuin scoottaus ei ollut silloin edes olemassa.
Työtä scoottauksesta tuli kymmenen vuotta myöhemmin, kun tilasin Briteistä 200 eurolla viisi potkulautaa, joita ei saanut Suomesta.
Olin juuri päässyt armeijasta ja aloittanut kauppatieteiden opiskelut Itä-Suomen yliopistossa. Ajattelin, että hyödynnän opintojen oppeja. Myin laudat eteenpäin potkulautafoorumilla, jota pyöritin. Sen jälkeen minulla oli rahat kymmeneen uuteen potkulautaan.
Samoihin aikoihin rupesin voittamaan kansainvälisiä scoottikisoja ja tajusin, että tästähän voi tulla aika kova juttu. Sain ensimmäiset ammattilaissopimukseni kahdelle scoottibrändille ja tutustuin hyvin niiden omistajiin. Perustin toiminimen ja sain myyntiin heidän tuotteitaan. Lopulta kerrostaloasuntoni alkoi olla niin täynnä pahvilaatikoita, ettei keittiöön meinannut päästä.
Naapuritkin ihmettelivät. Asuin viidennessä kerroksessa, ja välillä rappukäytävässä oli alas asti jonoa.
Sain pian soiton yhdeltä kilpailijalta, joka ehdotti voimien yhdistämistä. Menin hetkeksi töihin heidän matkapotkulautoja myyvään liikkeeseensä. Mutta jo parin kuukauden päästä päätimme työkaverini kanssa, että lyömme viisaat päämme yhteen ja perustamme Suomen ensimmäisen scoottauksen kivijalkamyymälän.
Kukaan ei ollut tehnyt tällaista aiemmin, joten epäileviä kommentteja riitti: Kannattaakohan tuohon nyt lähteä? Oletko oikeasti lopettamassa yliopiston tämän takia? Aikuinen äijä ja hypit potkulaudalla. Eikö kannattaisi mennä oikeisiin töihin?
Uskoin silti ideaamme ja näin sen potentiaalin. Tiesin, kuinka paljon itse tykkään scoottauksesta, ja ajattelin, että pakko jonkun muunkin on tykätä.
Epäilyt ja ivalliset kommentit saivat vain sisuuntumaan. Ajattelin, että näytän teille vielä.”
Vakituiset työpaikat myös ystäville
”Liikkeen avajaisista on nyt reilut kymmenen vuotta. Meillä on kuusi vakituista työntekijää ja muutama kausityöntekijä. Viime vuoden liikevaihto oli noin miljoona euroa.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme järjestäneet kaikki Suomen scoottitapahtumat, rakentaneet scoottihallin sekä skeitti- ja scoottiparkin.
Hienoin juttu on ollut se, että olen pystynyt antamaan lapsuudenystävilleni vakituiset työpaikat, joilla he pystyvät elättämään itsensä ja perheensä.
Lisäksi olemme pystyneet sponsoroimaan 20 scoottaajaa. Viime syksynä kasasimme maajoukkueen ja lähdimme Barcelonan MM-kisoihin.
En ole rikkaasta perheestä ja olen aloittanut yrittämisen tyhjästä. Äitini oli kahden lapsen yksinhuoltaja ja säästi aina paljon. Kun kaverit saivat viikkorahaa, minä en kehdannut pyytää. Keräsin pulloja ja 12-vuotiaana ostin niillä rahoilla äitienpäivälahjaksi sähkögrillin, josta äiti oli haaveillut.
Olen lapsesta asti ymmärtänyt rahan ja säästämisen arvon. Tiedän, että kaikkea ei saa heti, ja se on auttanut yrittäjänä.”
Äiti opetti itseluottamusta
”Rahalla ei saa onnellisuutta, mutta sillä saa turvaa. Kummitätini sanoi kerran, että vaikka yritystoiminnasta on kertynyt omaisuutta, olen edelleen tosi pihi. Olen tehnyt järkeviä sijoituksia ja turvannut selustaani kriisien varalta. Olen huono ostamaan itselleni mitään.
Esimerkiksi korona iski yritykseemme pahasti. Emme voineet pariin vuoteen järjestää tapahtumia, joten monen harrastusinto lopahti. Piti miettiä, millä muulla tavalla voimme olla aktiivisia.
En usko, että yrityksen menestys on muuttanut minua ihmisenä. Olen ehkä vain kasvanut ottamaan vastuuta ja käsittelemään pettymyksiä ja paineita.
Kun aloitin scoottauksen, tunsin välillä epävarmuutta ja häpeääkin. Kaikki muut skeittasivat ja katsoivat, että kukas tuo on. Piti olla aika paljon uskallusta ja itseluottamusta.
Uskon, että se tulee kasvatuksesta. Minua on kannustettu sosiaaliseen kanssakäymiseen, ja olen saanut olla juuri sellainen kuin olen.
Äiti ei ikinä sanonut, että tuntemattomille ei saa mennä juttelemaan. Päinvastoin. Hän sanoi, että jos olet eksynyt, nykäise jotakin hihasta ja kysy, missä olet. Hän opetti, että kaikki ovat samalla viivalla ja että vaikka olisi erilainen, kuuluu kuitenkin porukkaan.
Ehkä tämä kaikki on kannustanut minua vaikeissa tilanteissa. Ei ole tarvinnut tehdä ihan samalla tavalla kuin kaikki muut.
Äitini menehtyi vuonna 2007 eikä päässyt näkemään tätä kaikkea. Se on harmittanut minua tosi paljon. Jos jollekin olisin halunnut tämän kaiken näyttää niin äidille.”
Lue myös:
The post Helmeri Pirinen jätti koulut kesken ja loi itselleen uran tyhjästä – moni pilkkasi, mutta nyt menestyvä firma elättää ystävätkin appeared first on Duunitori.