Kuinka ihmiskäsityksemme näkyy siinä tavassa, jolla kohtelemme työttömiä? Miksi ihmiskäsityksemme tarkastelu kriittisesti olisi viisasta ja todennäköisesti myös tehokasta työvoimapolitiikkaa?
Sanaan ’työtön’ latautuu viranomaisten ja monien työnantajienkin mielissä niin paljon negatiivisia tunteita, että työvoimaviranomaisetkin ovat ryhtyneet semanttiseen kikkailuun alkamalla puhua (aktiivisista) työnhakijoista (passiivisina pidettyjen) työttömien sijaan. Rivien välistä voidaan kuitenkin lukea, että kyse on tismalleen samasta, työtä vieroksuvasta tyhjäntoimittajasta. Stereotyyppistä työtöntä voisi kuvailla esimerkiksi seuraavasti:
- Nukkuu päivät ja kukkuu yöt. Herää puolilta päivin, juo jallulla terästetyt pullakahvit ja kömpii takaisin päiväunille.
- On sosiaalisesti taitamaton erakko, joka kasvaa kovaa vauhtia selästään kiinni nahkasohvaansa katsoessaan Salkkareiden uusintoja ja heittäytymällä vihapuheiden syövereihin internetin keskustelupalstoilla.
- Etsii sosiaalista kontaktia kerran viikossa siinä kapakassa, jossa tarjoillaan kaupunginosan halvimmat oluet. Öykkäröi, herää putkassa ja kulauttaa kotimatkalla tasoittavan siellä, mihin ei ole vielä saanut porttikieltoa.
- Hakee töitä vain pakotettuna, työttömyysetuuden menettämisen pelossa. Työvoimaviranomaisen lähettämä työhönosoitus paskaduuniin on hänelle kuin kirje helvetistä, sillä sen ignoroinnista aiheutuva karenssi estäisi häntä ylläpitämästä kosteaa elämäntyyliään.
- On innovatiivinen ja aloitteellinen vain silloin, kun tarvitaan uudenlaisia keinoja vältellä palkkatyötä tai haalia sosiaalitoimistosta työnteon välttelyn mahdollistavia etuuksia.
- Kun viranomaiset tarjoavat töitä, hän epäonnistuu tahallaan haastattelussa. Parhaiten se onnistuu toimimalla haastattelua edeltävänä päivänä kohdassa 3 mainitulla tavalla.
- Jos hänet onnistutaan jallittamaan palkkatyöhön, hän hankkii itselleen potkut ollessaan kykenemätön vastustamaan sohvan kutsua.
(Artikkeli jatkuu kuvan alapuolella.)
Jossain vaiheessa keppiin kuitenkin turtuu, jolloin tämä brutaali aktivointimenetelmä menettää tehonsa.
Kroonisen työttömyysongelman uskotaan ratkeavan samalla tavalla kuin useimpien muidenkin yhteiskunnallisten ongelmien. Siis kepillä. Kun työtöntä lyödään entistä lujempaa ja yhä uusilta iskuetäisyyksiltä, hän pongahtaa ylös sohvaltaan ja alkaa juosta. Vailla suuntaa mutta helvetin kovalla vauhdilla. Pelko uudesta iskusta saa hänet jatkamaan juoksuaan hetken. Jossain vaiheessa keppiin kuitenkin turtuu, jolloin tämä brutaali aktivointimenetelmä menettää tehonsa.
Ongelman ydin ei ole sinänsä keppi, vaan taustalla oleva ihmiskäsitys. Kun emme lähtökohtaisesti pidä työttömiä fiksuina aikuisina, jotka tekevät parhaansa työllistyäkseen ja elättääkseen itsensä, emme edes ajattele muita keinoja. Niitä velliperseitä ja yhteiskunnan loisia täytyy rangaista, huudahtaa virkamies ja tarttuu keppiin rystyset valkoisina. Isopalkkaiset konsultit ovat käyneet puhumassa päättäjille tieteellisesti todistetuista motivaatioteorioista ja merkityksellisyyden kokemuksesta, mutta kuulijakunnan kovapäisyys, pinttyneet konventiot ja päätöksenteon hitaus ovat estäneet näiden ajatusten juurtumisen työvoimapolitiikkaamme.
Jos joku ansaitsisi saada kepistä, niin se ei ole työtön, vaan ne päättäjät, jotka itsepintaisesti ylläpitävät valuvirheistä systeemiämme.
Työttömät – siis työnhakijat – tarvitsevat kannustusta, positiivista vahvistavaa palautetta ja ennen kaikkea olosuhteet, joissa työn aktiivinen hakeminen olisi mahdollista, mielekästä ja myös taloudellisesti järkevää. Oma-aloitteisuudesta ei saisi missään nimessä rangaista, kuten nyt tapahtuu. Toisaalta työnhakukurssien asiasisällöt ovat byrokraattisia muinaisjäänteitä ja kaipaisivat kipeästi päivitystä. Uusia työkaluja ja menetelmiä tulee kaiken aikaa, mutta työttömät hinkkaavat yhä iankaikkisen vanhoja asiakirjamallejaan tai tuhlaavat aikaansa väsyneissä CV-pankeissa, koska heille ei ole muuta suositeltu.
Jos joku ansaitsisi saada kepistä, niin se ei ole työtön, vaan ne päättäjät, jotka itsepintaisesti ylläpitävät valuvirheistä systeemiämme. Työtä vieroksuvaksi leimattu yksilö on helppo syntipukki – kun yhteiskunnallisista ongelmista tehdään yksilöiden ongelmia –, mutta nyt kannattaisi keskittää voimat olosuhteiden muuttamiseen. Jotta jotain merkittävää voisi aidosti tapahtuisi, emmekä ainoastaan teeskentelisi muutosta, meidän kaikkien tulisi tarkastella kriittisesti omaa ihmiskäsitystämme. Jos näet työttömän laiskana kusettajana, joka ei koskaan, missään olosuhteissa, olisi valmis tekemään töitä leipänsä eteen, niin mene hyvä ihminen itseesi. Kun ihmiskäsityksemme on saatettu terveelle pohjalle, yhdellekään meistä ei tule mieleen lyödä lyötyä.
Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista artikkeleista:
Lähettilääksi perkele! – Näin väärin on ymmärretty työntekijälähettilyys
Viisi syytä, miksi myönteisesti ajattelevat ovat alttiimpia työllistymään